Elämää koiran kanssa Hollannissa

Ja niin koitti se päivä, se kauan odotettu päivä kun koitti meidän lähtö Suomesta kohti täysin tuntematonta maata. Ainut mitä tiesin Hollannista oli ihmisten ystävällisyys sekä Suomea vapaampi koirakulttuuri. En kuitenkaan osannut arvatakaan mitä tuleman piti.

Hieman taustaa matkallemme. Olimme kaverini kanssa jo Suomen kylmän ja runsas lumisen talven aikana päättäneet ettemme ole täällä enää ensi talvena ja kaikkien vaiheiden jälkeen meidän väliaikaiseksi asuinmaaksi valikoitui Hollanti. Maan siis piti olla Euroopan sisällä ja sellainen maa jossa pärjää hyvin englannin kielellä sekä jonne on helppo muuttaa koirien kanssa. Tosiaan koirien, meillä kun olisi mukana muuttamassa viisi koiraa. Koko pitkän talven ja kevään suunnittelimme tarkasti matkaa ja helpointa sekä halvinta matkustustapaa. Minäkin jopa muutin koirineni Espoon sisällä pienempään asuntoon, jotta saisimme kerättyä edes jonkun verran matkarahaa kokoon. Ja kun kaikki alkoi näyttää aina vain varmemmalta uskalsin minäkin avata suuni ja kertoa tulevasta suuresta muutoksesta myös muille.

Ja aina, vaikka kuinka etukäteen suunnittelee ja valmistautuu tulevaan, niin aina se tuleva saapuu liian äkkiä. Niin myös meidän matkalle lähtö. 6. elokuuta pakkasimme siis kaksi autolastillista täyteen ja otimme suunnan kohti Katajanokan satamaa. Matkustustavaksemme oli siis valikoitunut lautalla Tallinnaan, siitä eteenpäin pitkä ajomatka Latvian, Liettuan, Puolan sekä Saksan halki Hollantiin. Googlemaps oli kertonut matka-ajaksi 29 tuntia, siis ilman pysähdyksiä ja matkan hinnaksi noin 350€/ auto. Lentokoneella matkustus ei tullut edes kysymykseen, sillä kaikki koiramme eivät olisi edes mahtuneet tulemaan samalla koneella ja tällä tavoin matkustus olisi tullut hyvinkin kalliiksi. Myös lauttamatka Tukholmaan olisi autoineen sekä koirineen maksanut saman verran kuin maksoi meidän matka perille asti. Eikä rahtilaivalla Saksaan olisi ollut yhtään halvempi vaihtoehto, kun olisimme joutuneet noin suuren koiralauman kanssa varaamaan monta hyttiä laivasta.

Meillä oli siis matkassa mukana 5 koiraa, 1 uros ja 4 narttua ja mikäs on nartuille sopivampi aika aloittaa juoksuaika kuin juuri silloin kun lähtö, pitkä ajomatka on edessä. Joten tästä syystä meidän Manu herra sai matkustaa ainoana koirana toisessa autossa, miesten autossa. 

Matka koirien osalta sujui erittäin hyvin. Ihmismatkustajat taas olivat välillä hyvinkin väsyneitä ja nälkäisiä, mutta perille oli päästävä mahdollisimman pian. Joten ajoimme kuskia vaihdellen niin pitkään kuin jaksoimme ja hyvin se sujuikin niin, että toinen nukkui aina kun toinen ajoi. Öisin saimme paahtaa melkein tyhjillä teillä ja sääkin oli suurimmaksi osaksi suotuisa. Emme kuitenkaan välttyneet mutkilta matkalla, esimerkiksi Latviassa emme kertaakaan uskaltaneet pysähtyä kun yöaikaan ajoimme tämän valtion läpi, Liettuasta emme löytäneet ruokaa (ei siis ruokakauppoja, ei ravintoloita, ei mitään..), Puolasta meinasi jäädä ruoat saamatta kun ei ollut paikallista valuuttaa ja Saksassa emme päässeet vessaan kun ne oli maksullisia.

Saksassa nukuimme ensimmäiset ja ainoat "kunnon" yöunet koko matkan aikana. Kunnon yöunilla tarkoitan tässä niin hyviä unia kuin vain voi saada auton kuljettajan penkillä nukkuen kuuden tunnin unet. Mutta nämäkin piristivät jo niin, että ajatus juoksi jo hieman kirkkaammin eikä sanat enää sekoilleet niin paljon kuin aiemmin. Ja näin jaksoimme jatkaa matkaa kohti päämääräämme.

Saavuimme Hollantiin keskiviikko iltana, ilman asuntoa ja vielä tietämättä minne mennä yöksi. Laitoimme navigaattoriin hauksi "leirintäalue", ensin se ohjasikin meidät luksusmökkialueelle, joka ei todellakaan sopinut kukkarollemme. Täyskäännös pihassa ja kohti seuraavaa. Tämä paikka olikin meille jo sopivampi, saimme telttapaikan. Tämä leirintäalue ei kuitenkaan ollut mikään huono paikka, neljän tähden leirintäalue kun oli kyseessä. Paikalta löytyi niin suihkut, vessat, ravintola, uima-altaat sekä lasten leikkipaikka.

Torstaina meillä oli asuntonäyttö. Olimme katselleet asunnon valmiiksi jo Suomessa, mutta ennen vuokrasopimuksen allekirjoitusta se oli vielä nähtävä. Asunto oli niin mahtava kuin millaisen kuvan oli kuvauksesta ja kuvista Suomessa saanut. Pieni omakotitalo, suurella 4000 neliön omalla pihalla, kokonaan aidatulla pihalla. Tontilla tasaista nurmea sekä metsää. Ja aidattu tontti tällaisen koiralauman kanssa on todella superjuttu!

Viivyimme kuitenkin koirien kanssa myös toisen yön leirintäalueella, koska pääsimme muuttamaan omaan uuteen kotiimme vasta perjantaina aamusta. Mutta leirintäalueella yöpyminen ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto kun paikka oli niin viihtyisä ja yöt lämpimiä.

Mutta oma koti, se oli ja on edelleen aivan mahtava paikka. Koirat saavat juoksennella päivät pihalla, eikä lenkitys kuitenkaan ole jäänyt vaan käymme melkeinpä joka toinen päivä pyörälenkeillä koirien kanssa. Joka toinen päivä taas rauhallisilla kävelylenkeillä. Ja meidän omalta pihalta alkaa aivan loistavat lenkkimaastot, jotka eivät ihan hetkessä lopu, jos yhteen metsään kyllästyy niin vieressä on toinen. Ja huom! metsiä.. joita ei kuulemani mukaan Hollannissa pitänyt olla ollenkaan, mutta niitä nyt vaan on täällä aivan mieletön määrä. Lenkillä kun vastaan tulee lenkkeilijä tai muu ohikulkija se hymyilee sekä tervehtii, joka ikinen. Metsissä koirat ovat pääsääntöisesti vapaina, kaikki ystävällisiä eikä täällä katsota ollenkaan pahalla irtiolevaa koiraa.

Olemme käyneet seuraamassa niin paimennusmestaruuskisoja Renkumissa kuin myös tottelevaisuusmestaruuskisoja Ossissa. Renkumissa oli aivan mahtavan taitavia bordercollieita paimentamassa. Tämä oli todella näkemisen arvoinen kokemus, huikeaa! Kuinka koirat hakevat lampaat kaukaa, kuljettelevat niitä sekä keräävät ne. WAU! Tottelevaisuuskisoissa saimme tutustua paikallisiin koesääntöihin ja saimme kuulla FCI:llä olevan omat koesäännöt joita täällä Hollannissa noudatetaan ja joita FCI suunnittelee kansainvälisiksi. Ja olen ehdottomasti kansainvälisten sääntöjen kannalla. Täälläkin kisapaikalla oli mahtavan ystävällinen tunnelma, meitä auttoi ystävällinen mies, käänsi säännöt englanniksi, jotta mekin ymmärtäisimme sekä yritti löytää meille treeniporukan.. Harmi kun kaikki olivat toiselta puolelta Hollantia.

Koiranruoka... enpä olisi osannut kuvitella, että sen hankkiminen täällä on työn ja tuskan alla. Halusimme koirillemme hyvää ruokaa ja ruokaa joka sopii meidän kaikille koirillemme. Vihdoin löysimme hyvän eläinkaupan, Happy Pets, jossa oli parhaimmat valikoimat tähän asti kierretyistä. Täältä saimme Orijenia (69€/säkki) ja kun ostimme 2 säkkiä kerralla, saimme alennusta toisesta. Eläinkauppoja täällä siis todella on paljon, melkeinpä joka kaupassa on jotain lemmikkitarvikkeita, mutta laatu ei välttämättä ole kaikissa mikään hyvä. Koiran barffaus täällä on kallista..siis jos barffaat koiraa eläinkaupan barffituotteilla. Mutta me olemmekin ostaneet kaupasta ihan ihmisten syötäväksi tarkoitettuja broilerinkoipia koirillemme hintaan 3€/kg.

Vaikka täällä on metsiä paljon niin täällä ei kuulemma ole ollenkaan käärmeitä. Tai no on yksi, mutta sekin on oikeastaan mato. Ei siis mitään myrkyllistä, ei mitään pelättävää, koirat saavat huoletta juoksennella pitkin metsiä. Meidän vuokranantaja ihan hämmästyi kuullessaan, että Suomessa on kyykäärmeitä.

Asumme siis täällä maaseudun keskellä, kait tää jotain arvoaluetta on. Kaupungin nimi on siis Ede ja kaupunginosa Bennekom. Täällä elämä on hyvin rauhallista ja ihanaa. Nyt kun olemme saaneet kotiin oman nettiyhteydenkin niin päivittelen blogia useammin ja vastailen saamiini haasteisiin :)

Jos kiinnostaa Hollannin elämämme muutenkin kuin vain koirien osalta voi siihen tutustua meidän perustamassa Camilla & Kati Hollannissa - blogissa.

Perillä Hollannissa

Täällä ollaan perillä Hollannin mailla ja hyvissä voimissa. Olemme saaneet vuokrattua oman asunnon, omakotitalon omalla melkeinpä 4000 neliön omalla kokonaan aidatulla pihalla. Koirat saavat juoksennella päivät pitkät omalla pihalla ja nauttivat siitä sydämensä kyllyydestä.

Palailen kertomaan tarkemmin kuulumisiamme kun saan oman netin käyttööni, paljon on kerrottavaa.

Palaillaan! :)

Sukuloimassa

Siitä on aikaa kun olemme käyneet sukuloimassa ettei jopa olisi niin pahasti, että viime reissu Keuruulle oli Manun haku reissu (...tarkistaa aiemmat kirjoitukset...) Juu, viime kerrasta on aika tarkalleen vuosi ja silloin mukaan tarttui pieni riiviö.

Eli siis lauantaina pakkasimme auton ja matkasimme kohti Keuruuta kasvattajan luokse kyläilemään. Viime päivät ovat olleet todella aurinkoisia, mutta pitikö minun valita kaikista näistä päivistä juuri se sateisin? Kaiken kukkuraksi meillä oli auto täynnä vaivaisia, Oonalla arpi kuonossa, Manulla polvi auki (siitä lisää myöhemmin) ja itsellä flunssaa sekä silmätulehdus. Onneksi kaikkien vaivat olivat jo siinä vaiheessa ettei annettu niiden häiritä vauhdikasta päivää.

Vasemmalta lukien: Oona, Manu, Mimmi (Manun sisko) sekä Aluna (Oonan ja Manun äiti)

Mutta saimme onneksi itsestämme irti lähteä treenailemaan koirat. Sitä kun aina tahtoo erilaisia näkökulmia omasta ja koiran suorituksesta. Ja varsinkin kun meillä Oonan kanssa on niitä iänikuisia ongelmia kuten kontaktin pysyminen seuraamisessa sekä kapulan pureskelu... Kenttä oli hiekkakenttä jossa kuulemma kasvattajan mukaan on kovinkin paljon eri hajuja, joten siis loistava paikka treenata (paitsi se hiekka, jota olikin sitten joka paikassa).

Aloitin siis Oonan kanssa. Ensimmäisenä seuraamista. Muutama askel palkka, muutama askel käännös palkka. Eikä ongelmaa. Koirassa ei mitään vikaa. Siis seuraaminen Oonalle todella hienoa, kontakti pysyi koko liikkeen ajan ja koira tuli reippaasti mukana, häntä heiluen. Ei siis enempää seuraamista.
Katsoimme jääviä liikkeitä seuraavaksi (eli liikkeestä seisominen sekä maahanmeno). Aloitimme seisomisella. Hieno suoritus, mutta hieman hidas pysähtyminen. Testasimme takapalkkaa, jota olenkin tässä Oonan kanssa käyttänyt, mutta nyt palkkaa niin, että apuohjaajalla on lelu ja kun koira pysähtyy alkaa apuohjaaja kutsumaan ja houkuttelemaan koiraa, apuohjaaja heiluu lelun kanssa siksi jotta saadaan palkka entistäkin mielenkiintoisemmaksi. Muuten joo hyvä, mutta mitä tapahtui kun Oona seisahtui käskyllä "Paikka" ja apuohjaaja alkoi kutsumaan takana. Oona katsoi minua; "minulle on opetettu että paikka tarkoittaa pysähdy niille sijoillesi äläkä tee mitään ennen kuin saat luvan, joten leikin etten kuule tuota takana huhuilijaa. Minulla on loistava luopuminen, olen hieno ja mahtava tyttö!!" Siis tämä ei meidän kohdalla toiminut vaikka apuohjaaja kutsui koiraa nimeltä ja heilui hullun lailla. Kokeilimme muutaman kerran jonka jälkeen luovutimme ja kokeilimme takapalkkaa maassa ja se palkkaustapa toimi tässä, saimme pysähtymisestä nopean. Liikkeestä maahanmenon teimme samalla tavalla.
Aloin opettaa Oonalle kaukana pysähtymistä, apuna esimerkiksi eteenmenon maahanmenossa. Heitän muka pallon (en siis oikeasti, mutta koira luulee niin) ja kun koira lähtee palloa etsimään huudan jossain vaiheessa "Maahan" kun koira menee maahan palkkaan sen heittämällä sille pallon. Tämä sujui Oonalta kivasti. Maahanmenoa kaukana kun olemme joutuneet harjoittelemaan jonkun verran esimerkiksi lampaita paimentaessa, siellä tämä oli erittäin tärkeä käsky. Loppuun vielä mukava ja ihana pentuluoksetulo josta jää viimeinen kiva muistikuva kentältä.

Sitten Oona tauolle ja Manun vuoro. Manun kanssa aloitimme myös seuraamisella. Ja nyt mä pääsin näyttämään myös kasvattajalle sen meidän niin mahtavan seuraamisen, mä niin tykkään siitä. Otimme siis pari lyhyttä seuraamispätkää.
Katsoimme Manun kanssa myös liikkeestä maahanmenon. Ihan ok suoritus oli, mutta maahanmeno ei niin nopea "tipahtaminen" kuin yleensä. Mietin tässä jälkikäteen voisiko polvi voinut olla syynä siihen? Mutta liike muuten ihan ok.
Manun kanssa myös kokeilin kaukana maahanmenoa, ei poika tajunnut ei. Tuli aina vain luokseni maahan. Tässä taas kiitos ihanan apuohjaajan, vei koiran remmissä pois mun luota ja kun Manu sitten meni kaukana maahan heitin tälle pallon palkaksi. Tämä siis sujui (mutta varmaan vain siksi, että oli remmi estämässä Manun tulemista minun luokseni). Loppuun Manullekin pentuluoksetulo. Hirmu kova ja vauhdikas pentuluoksetulo. Jee! Ja koska herralla pysyi sama vire kokoajan emme tahtoneet että se pääsee missään vaiheessa tipahtamaan niin lopetimme pojan treenaamisen tähän.

Katsoimme Oonan kanssa vielä noudon loppuun. Haalin siis eri suunnista vinkkejä kapulan pureskelun ehkäisemiseksi. No, ensin näytin meidän noudon kokonaisuutena. Ja mitä? Oona ei pureskellut kapulaa, ei ollenkaan!! Ei siis edes pientä maistelua kapulasta. Ei muuta kuin uudestaan, joskos nyt. Eikä vieläkään vaan Oona kantoi kapulan todella nätisti ja varovasti. Ei siis puututtu siihen ongelmaan, mutta onneksi kasvattaja huomasi liikkeessä toisen osan jota voisi kehittää, eli siis luoksetulon vauhdin. Teimme liikettä niin, että kun koira palaa kapulan kanssa niin jossain vaiheessa heitän pallon taakseni ja vapautan koiran sinne. Tämä kyllä joo toimi hienosti, saimme Oonalle nopeutta palaamiseen. Mutta. Oonalle tuli hirveä pulma; kun pallo lensi juoksi Oona sen perään kapula suussa. Kävi katsomassa minne pallo meni ja palasi palauttamaan kapulan minulle. Kaikki tämä siis niin ettei kertaakaan irroittanut otetta kapulasta (mutta eipä kyllä taaskaan pureskellut kapulaa). Mutta tämä toimi kyllä palaamisen vauhdin saamiseen.

Lopputunnelmat treeneistä; aivan mahtavat! Olin ylpeä molemmista koiristani. Kenttä oli vieras eikä se haitannut Oonan keskittymistä tekemiseen vaan Oona teki liikkeet paljon paremmin kuin aikoihin omallakaan kentällä. Ja sitten se, että Manu pystyi keskittymään samalla tavalla vieraalla kentällä kuin omalla kentällä, ei mennyt ollenkaan hajujen perässä. Manu leikki vieraalla kentällä ja molemmille koirille jäi kiva fiilis treeneistä, molemmilla oli vire kohdillaan ja molemmilla oli hauskaa. Seuraavan kerran kylläkin kun juttelen jonkun kanssa Oonasta pidän huolen ettei kyseinen koira ole kuuloetäisyydellä, jotta se näyttäisi toisillekin ne heikkoutensa.

Oona äitinsä kanssa

Manu sekä Aluna-äiti

  
Seuraavaksi hemmottelimme meitä ihmisiä ja lähdimme syömään, matkalla kävimme myös moikkaamassa isoisoäitiä (vai miten se nyt meni), hän totesi Manun olevan kovastikin äitinsä näköinen, mutta totta, mun mielestä noi molemmat koirat ovat tulleet paljonkin Alunaan.

Illalla vielä ennen paluuta Espooseen kävimme lenkittämässä koirat. Ja vau kuinka Manulla oli hauskaa siskonsa kanssa. Manunkin jalka tosiaan oli nyt jo siinä kunnossa, että uskalsin päästää sen juoksemaan tuollaiselle aukealle paikalle. Paluumatkalla ei näkynyt enää koirien päitä takakontista... ;)

Olipas todella mukava päivä. Parempi keli kun olisi ollut niin olisi kauemmin viihtynyt ulkosalla, mutta kun tasaisin väliajoin satoi vettä niin ei sitä kauheen kauaa pihalla viitsinyt olla. Alista, Manun isästä, oli kasvanut aivan upea herra. Suuri jättiläismäinen sylikoira. Todella hieno siis. Harmittaa, miksi en ottanut kuvia? Alista ei nyt valitettavasti yhtään kuvaa. Mutta kiitoksia Taina päivästä, seuraavalla kerralla palailemme tosiaan pentuasioissa ;)

Oona 3 vuotta!!

Tänä vuonna juhlistimme Oonan synttäreitä juhannusaattona. Emme siis tietenkään juhlineet juhannusta vaan kaikki juhannukseen kuuluvat perinteet oli tänä vuonna järjestetty vain ja ainoastaan Oonan takia. Neitimme saavutti siis jo kolmen vuoden iän. Taas saas siis todeta ajan juoksevan hurjaa vauhtia...

Seuraavassa juhannuksen tunnelmia kuvin kerrottuna:

Juhannusherkkuihin koirilla kuului tällä kertaa ABC:ltä ostetut nahkaluut. Niitä sitten kilvan piiloteltiin ympäri pihaa, niistä hieman kinasteltiin sekä niitä saalistettiin (Manun luu kun oli kovin vastahakoinen, meinasi kokoajan karata, joten sitä oli pakko hieman heitellä sekä tapporavistaa ennen kuin se antautui täysin.)

Manu sai myös osallistua miesten töihin. Oli ahkerana auttamassa erään pensaan hävittämisessä. Hienosti osasi kaivaa pensaan juurakkoa esille vaikka itse sitä epäilinkin.

Pitäähän juhannuksena olla myös lippusalossa ja sen juurella hetkeksi hiljentyä.

Riehunta vei voimat myös koirista ja Oona katsoikin parhaaksi paeta välillä autoon jossa sai rauhassa levätä.

"Milloin leikittiin pallolla...,

"...milloin puukapulalla"

"Siskon hännästä on hyvä pitää kiinni, jotta pysyy menossa mukana."

"Vesiletkuleikit viilentävät kummasti oloa kun kuumana päivänä riehuu..."

"Jos kukaan kehtaa sanoa, että minä olen jo iso poika niin on kovin väärässä. Katsokaa, minähän näytänkin aivan pieneltä pennulta ja siksi minun kuuluu edelleen käyttäytyäkin kuin pieni pentu."

"Hä-hää.. sainpas eksytettyä sen pienen riiviön"

Oona myös ihastui kissoihin, jotka asustavat kyseisessä paikassa. Valitettavasti kissat eivät olleet aivan samaa mieltä Oonasta vaan tyytyivät katselemaan tätä hurjaa menoa ikkunan takaa. Kissojen juhannustunnelmat sekä hurjat kohtaamiset koirien kanssa aukeavat tästä.

"Mehän aivan humallumme tästä juhannuksen meiningistä"

                

Päivä kului leppoisasti kauniissa auringon paisteessa, pihalla oleskellen runsaat 12 tuntia(!). Välillä leikittiin vesiletkun kanssa, välillä riehuttiin kuin pikkupennut sitten taas kerättiin voimia ja sama kierros alkoi alusta. 

Illalla poltimme kokkoa. Meillä olikin varsin omaperäinen ja turvallinen kokko josta tuli ei pääse helposti karkaamaan.

"Wau, tuo kokko on hieno. Minä olen tämän juhannuksen virallinen kokonvalvoja."

Kokon polttaminen olikin rankempaa hommaa kuin pieni koira osasi arvatakaan. Tulta kun piti koko ajan vahtia ja "polttopäällikköä" auttaa oksien pilkkomisessa. Joten hetken päästä oli uuttera juhannuksen valvoja väsähtänyt niille sijoilleen..

Kiitoksia Jenni S. kameran käytöstä. Aivan mahtavia kuvia sait vaikka tiedän sen olevan haasteellista.

Pientä puuhailua

Oonan kanssa agilitykurssi jatkuu. Olemme jo ehtineet harjoitella monia erilaisia ohjautekniikoita. Oona näyttää nauttivan tästä lajista, koska tässä saa mennä suuna päänä. Kontakteja meidän vain tulee vahvistaa. Eilen ensimmäistä kertaa kokeilin ja hämmästyin; kepit Oona osaa jo suorittaa niin että jään itse paikoilleni koiran taakse seisomaan. Oona ei siis enää tarvitse tukea kepeille.

Manun kanssa harjoittelemme nyt ahkerasti tuomista erilaisilla esineillä ja leluilla. Tämä on herralle haastavaa, koska jos suussa on jotain niin onhan sen suun pakko pureskella, ei sitä voi pysäyttää paikoilleen. Ja jostain kumman syystä Manu on oppinut heittämään esineen minulle

Osallistuimme tässä kesäkuun alussa seuramme järjestämiin möllitokoihin. Manu suoritti liikkeet hienosti. Minun olisi vain pitänyt ulkoiluttaa koirani paremmin ennen kehää, koska pojan täytyi poistua kesken kehän tarpeilleen. Oona myös teki hienosti ja mikä parasta (syy jonka takia osallistuin molempien kanssa), saimme kokeenomaisen tilanteen, mutta sain myöskin palkata koiraa kolme kertaa kehässä. Tämä siis tuli Oonan kohdalla enemmän kuin tarpeen, koska neiti on oppinut ettei kehässä tule palkkaa vaan palkka tulee vasta autolla.

Lopussa hieman kuvia meidän vapun Lappeenrannan reissusta, eli hyvänmielen tokokokeesta.

Minun kohdallani koe alkoi Oonan kanssa ja koe aloitettiin paikalla makuulla niin kuin yleensä tehdäänkin.

Paikalla makuusta paluu takaisin koiran luokse, hienosti meni ja kaikki koirat pysyivät paikallaan.

Luoksetulon pysäytys, aivan loistava pysähtyminen ensimmäisellä käskyllä. Ohjaajan syvyysnäkö ei vain ole tarpeeksi riittävä ;)

Luoksetulo, tästä Oona osaa heittää aivan mahtavan upean sivulle tulon. Kiitos Susanna Korrin oppien ja Camillan, jonka kanssa tätä treenasimme. (Todella, tämä on oikeasti hieno, sillä jopa kurssilaiseni ovat halunneet nähdä tämän uudelleen ja uudelleen pienenä loppukevennyksenä)

Seuraavana nouto...

...ja kapulan luovutus.

Kauko-ohjaus, eikä neiti edennyt ollenkaan :)

Seuraavana Manun vuoro..

Taluttimessa seuraamisen loppua

Ja tässä pisteet taluttimessa seuraamisesta, kuulemma liian tiivistä seuraamista, eikä tuomari tykännyt käteni asennosta.

Vapaana seuraamista, katsokaa tuota kontaktia. Se ei herpaannu kertaakaan :)

Kuvista kiitokset Satu Erkiölle. Tänään suunnittelin tekeväni jäljet koirilleni, taidan passata tällä kertaa, tuolla on aivan kamala kaatosade.