Hallo!

Nyt, koska asia on vihdoin varmistunut voimme paljastaa sen myös teille, meistä tulee syksyllä maailmanmatkaajia kun pakkaamme laukkumme ja lähdemme kohti Alankomaita. Siellä pieneen paikkaan nimeltä Wageningen. Reissun päällä viivymme vähintään puoli vuotta. Ajatus lähti pienestä hassusta heitosta. Seuraavaksi suunnittelimmekin jo lähtevämme ulkomaille kouluttamaan koirillemme syövän tunnistusta. Ajatuksen jouduimme hylkäämään kun ainoat maat mistä löysimme mahdollisuuden kyseiseen koulutukseen olivat Ruotsi sekä Japani. Ruotsiin muutto ei tällä hetkellä houkutellut sen takia, jotta on niin samankaltainen maa kuin Suomi. Japani taas olisi kiehtonut, mutta sinne on niin kamalan hankala matkustaa koiran kanssa. Ja taitaapa Japaniin olla rajoituksiakin koirien määrän suhteen. Päätimme siis pysyä Euroopan sisällä, koirien kanssa matkustamisen helppouden takia. Vaihtoehtoina oli loppuvaiheessa Belgia ja Hollanti. Hollanti varmistui paikaksi loppujen lopuksi sen takia, että kaveri pääsi paikalliseen yliopistoon opiskelemaan. Mutta mikäs sen mukavampaa kuin lähteä koirien kanssa harrastamaan paikallisten koiraharrastajien kanssa ja pääsee tutustumaan Hollannin koirankoulutusmetodeihin.

Oona aloitti vihdoin juoksut, kovasti niitä jo odottelinkin. Oikeastaan hyvään aikaan (kerrankin!). Onpahan sitten koko kevät ja kesä aikaa rauhassa harrastaa ja kisata. Suunnittelinkin kohta taas palaavani kisakentille. Katsotaan mitä kevät tuo tullessaan.

Manu senkuin kasvaa ja vahvistuu. Tällä hetkellä poika saa painaa kovasti töitä toimien demokoirana, Oonaa kun en treenipaikoille tällä hetkellä voi viedä. Mutta edelleen kaikessa tekemisessä on säilynyt mahtava tekemisen ilo. Poika todella rakastaa työskennellä.

Viime päivinä olemme harjoitelleet remmikäytöstä. Alussa tuntui turhauttavalta kuljettaa kahta suurta koiraa, toisen kilpaillessa etupäästä ja toisen hyppiessä sekä pomppiessa toisen niskaan samalla. Kyllä, se on haastavaa opettaa 10 kuukauden ikäiselle koiralle remmikäytöstä, kun on saanut koko pienen ikänsä olla vapaana. Mutta kovalla päättäväisyydellä sekä määrätietoisuudella olen saanut hurjia tuloksia kovin pienessä ajassa. Nykyään molemmat kävelevät kauniisti rinnakkain, remmit löysällä (tottakai edelleen välillä joudun muistuttamaan kuinka kävellään kauniisti). Mutta matkamme ei etene senttiäkään vetämällä.

Täällä alkaa lumet pikkuhiljaa sulamaan. Tänään iltalenkillä ensimmäisen kerran pitkään aikaan kävi mielessäni ajatus: "Hmm, tännehän pystyy alkaa tallailemaan koirille jälkeä..."

Lupa löhöillä

                                         Meillä on viimeiset pari päivää vain löhöilty...

Otettu rennosti, nukuttu, syöty, levätty...

Syy tähän löytyy omistajan sairastelusta, omistaja on todella ollut niin vetämätön ettei ole saanut lähdettyä koirien kanssa lenkille. Se on onneksi pelastuksemme, että asumme metsän reunalla, joten tällaisen löhöilyn lomassa kävelen koirien kanssa metsän laitaan ja päästän koirat vapaaksi. Siinä he sitten juoksevat hetken aikaa, kunnes palaamme takaisin sisälle löhöilemään.

Itseasiassa pakko myöntää. Koirat taitavat nauttia kun saavat välillä löhöillä. Ei, ne eivät hypi seinille, eivät riehu, ne todellakin löhöilevät kanssani. Ehkäpä toisinaan koiratkin kaipaavat irtiottoja arjesta, voimme sitten taas uudella innolla palata takaisin arkiaskareiden pariin.

Löhöilypäivänä kuuluu myös syödä herkkuja, niin myös koirien. Joten saivatpa koirani päivän kunniaksi oikeat kunnon löhöilyluut samalla kun itse avasin suklaalevyn.

Päivän kunniaksi julkaisemme ennennäkemättömiä löhöilykuvia koirien yhteiselon ajalta.

Nyt on jo liiaksikin ahkeroitu, palaamme takaisin Löhöilemään!

Oona & Manu Dobobeussit

Viime aikoina olemme Oonan kanssa panostaneet lastenvetoihin, siinä puuhaa mistä neiti nauttii ja tuleepahan siinä samalla kohotettua sekä omaa että koiran kuntoa.

Kävimme  sunnuntaina 4.3 kaiken muun kiireen keskellä rauhoittumassa Oonan kanssa pariksi tunniksi Pisan talviriehaan ja viihdytimme lapsia vetämällä heitä ahkiossa. Vetomatka olikin tällä kertaa mukavan pitkä, yhden matkan pituus oli varmasti muutaman sata metriä, joten käveltyä ainakin tuli. Tai no joo, itseasiassa suurimman osan ajasta tuli juostua kun kyydissä tuntui olevan hurjia rämäpäitä, jotka tahtoivat aina vain kovempaa vauhtia.

Meistä, minusta sekä koiristani sekä uudesta lajista nimeltä Dobo oli juttua uusimmassa beussilehdessä ja kun taas muistin omistavani skannerin sain skannailtua hieman kuvia lehdestä tekstin joukkoon.

Seuraavassa kirjoittamani teksti lehdessä, myös teidän muiden luettavaksi:


Ensimmäisen kerran törmäsin dobopalloihin lemmikkimessuilla vuonna 2010, olin toki aiemminkin kuullut huhua kyseisistä palloista, mutta tuolloin niitä oli myös paikan päällä ja palloja sai testailla koiransa kanssa. Ja siitä se innostus tähän lajiin sitten lähtikin kun huomasin koirani Oonan pyrkivän heti pallolle, aina vain uudestaan. Ja minua todella kiehtoi liikuntamuoto, jota voisin harrastaa yhdessä koirani kanssa, joka ei veisi minulta pois yhteistä aikaani koirani kanssa.


Messujen innostamana kävin tarkkailemassa muutamaa dobokurssia, miltä se todellisuudessa näyttää? Ja mitä siellä tunnilla tehdään? Satuinkin vahingossa paikalle juuri samaan aikaan kun koirat pitivät hetken taukoa ja oli ohjaajien vuoro tehdä pallolla harjoitteita. Liikkeet näyttivät kovin haastavilta. Mielikuva mikä minulle jäi ensimmäisestä näkemästäni dobotunnista oli, että "Todellako minulta vaaditaan noin hyvää kuntoa tunnilla?" Myöhemmin sain kuulla seuranneeni jo edistyneiden dobotuntia ja minulle suositeltiin alkeiskurssille mukaan tulemista. Kurssinvetäjä myös vakuutti, että jokaisen liikkeen saa muunneltua niin helpoksi, että kaikkien on mahdollisuus onnistua. Samalla hän lupasi, että ketään ei pakoteta tekemään kaikkia liikkeitä, eikä kurssi luo kenellekään minkäänlaisia paineita, koska muiden suorituksiin ei ehdi keskittyä.


Seuraavaksi löysinkin itseni dobon alkeiskurssilta. Ensimmäisillä kerroilla teimme helppoja harjoitteita, etenimme hitaasti jokainen koira ja ohjaaja omaa tahtiaan. Ensimmäisten kertojen tavoite olikin saada koirat pysymään pallon päällä. Myöhemmin jos liikkeet alkoivat sujumaan oli niitä helppo vaikeuttaa pienillä muutoksilla. Ja tosiaan, en ehtinyt tarkkailemaan ollenkaan muiden suorituksia, koska melkein kaikissa liikkeissä oli oma koira mukana, joka vei kaiken keskittymiseni. Ensimmäisen tunnin jälkeen sekä minun että koirani lihakset muistuttivat olemassa olostaan, tämä siis oli todella tehokasta vaikkei tunti ollut fyysisesti rankka.


Nyt myöhemmin olen myös kunnostautunut dobonkoulutusohjaajana ja meidät voi nähdä koirani kanssa Helsingissä vetämässä dobokursseja. Se mikä oli pysäyttävää kuulla, että nykyajan pennuilla alkaa syvät lihakset surkastua jo neljän kuukauden iän jälkeen, joten pentujen syvien lihaksien vahvistaminen on tärkeää, jotta olisi lihakset tukemassa luuston oikeaa kasvua. Mikäs se parempi tapa siihen kuin dobo, joten meillä nuori herra 8 kuukautta on myös saanut ahkerasti doboilla.

Jos Doboilu kiinnostaa enemmän voi minuun ottaa yhteyttä tai sitten tutustua lajiin tämän linkin takaa.

Ja vuoden Toko Beauceron kilpailu on ratkennut ja Oona on vuoden 2011 tokobeussi #3. Onnea Oonalle!