Sukuloimassa

Siitä on aikaa kun olemme käyneet sukuloimassa ettei jopa olisi niin pahasti, että viime reissu Keuruulle oli Manun haku reissu (...tarkistaa aiemmat kirjoitukset...) Juu, viime kerrasta on aika tarkalleen vuosi ja silloin mukaan tarttui pieni riiviö.

Eli siis lauantaina pakkasimme auton ja matkasimme kohti Keuruuta kasvattajan luokse kyläilemään. Viime päivät ovat olleet todella aurinkoisia, mutta pitikö minun valita kaikista näistä päivistä juuri se sateisin? Kaiken kukkuraksi meillä oli auto täynnä vaivaisia, Oonalla arpi kuonossa, Manulla polvi auki (siitä lisää myöhemmin) ja itsellä flunssaa sekä silmätulehdus. Onneksi kaikkien vaivat olivat jo siinä vaiheessa ettei annettu niiden häiritä vauhdikasta päivää.

Vasemmalta lukien: Oona, Manu, Mimmi (Manun sisko) sekä Aluna (Oonan ja Manun äiti)

Mutta saimme onneksi itsestämme irti lähteä treenailemaan koirat. Sitä kun aina tahtoo erilaisia näkökulmia omasta ja koiran suorituksesta. Ja varsinkin kun meillä Oonan kanssa on niitä iänikuisia ongelmia kuten kontaktin pysyminen seuraamisessa sekä kapulan pureskelu... Kenttä oli hiekkakenttä jossa kuulemma kasvattajan mukaan on kovinkin paljon eri hajuja, joten siis loistava paikka treenata (paitsi se hiekka, jota olikin sitten joka paikassa).

Aloitin siis Oonan kanssa. Ensimmäisenä seuraamista. Muutama askel palkka, muutama askel käännös palkka. Eikä ongelmaa. Koirassa ei mitään vikaa. Siis seuraaminen Oonalle todella hienoa, kontakti pysyi koko liikkeen ajan ja koira tuli reippaasti mukana, häntä heiluen. Ei siis enempää seuraamista.
Katsoimme jääviä liikkeitä seuraavaksi (eli liikkeestä seisominen sekä maahanmeno). Aloitimme seisomisella. Hieno suoritus, mutta hieman hidas pysähtyminen. Testasimme takapalkkaa, jota olenkin tässä Oonan kanssa käyttänyt, mutta nyt palkkaa niin, että apuohjaajalla on lelu ja kun koira pysähtyy alkaa apuohjaaja kutsumaan ja houkuttelemaan koiraa, apuohjaaja heiluu lelun kanssa siksi jotta saadaan palkka entistäkin mielenkiintoisemmaksi. Muuten joo hyvä, mutta mitä tapahtui kun Oona seisahtui käskyllä "Paikka" ja apuohjaaja alkoi kutsumaan takana. Oona katsoi minua; "minulle on opetettu että paikka tarkoittaa pysähdy niille sijoillesi äläkä tee mitään ennen kuin saat luvan, joten leikin etten kuule tuota takana huhuilijaa. Minulla on loistava luopuminen, olen hieno ja mahtava tyttö!!" Siis tämä ei meidän kohdalla toiminut vaikka apuohjaaja kutsui koiraa nimeltä ja heilui hullun lailla. Kokeilimme muutaman kerran jonka jälkeen luovutimme ja kokeilimme takapalkkaa maassa ja se palkkaustapa toimi tässä, saimme pysähtymisestä nopean. Liikkeestä maahanmenon teimme samalla tavalla.
Aloin opettaa Oonalle kaukana pysähtymistä, apuna esimerkiksi eteenmenon maahanmenossa. Heitän muka pallon (en siis oikeasti, mutta koira luulee niin) ja kun koira lähtee palloa etsimään huudan jossain vaiheessa "Maahan" kun koira menee maahan palkkaan sen heittämällä sille pallon. Tämä sujui Oonalta kivasti. Maahanmenoa kaukana kun olemme joutuneet harjoittelemaan jonkun verran esimerkiksi lampaita paimentaessa, siellä tämä oli erittäin tärkeä käsky. Loppuun vielä mukava ja ihana pentuluoksetulo josta jää viimeinen kiva muistikuva kentältä.

Sitten Oona tauolle ja Manun vuoro. Manun kanssa aloitimme myös seuraamisella. Ja nyt mä pääsin näyttämään myös kasvattajalle sen meidän niin mahtavan seuraamisen, mä niin tykkään siitä. Otimme siis pari lyhyttä seuraamispätkää.
Katsoimme Manun kanssa myös liikkeestä maahanmenon. Ihan ok suoritus oli, mutta maahanmeno ei niin nopea "tipahtaminen" kuin yleensä. Mietin tässä jälkikäteen voisiko polvi voinut olla syynä siihen? Mutta liike muuten ihan ok.
Manun kanssa myös kokeilin kaukana maahanmenoa, ei poika tajunnut ei. Tuli aina vain luokseni maahan. Tässä taas kiitos ihanan apuohjaajan, vei koiran remmissä pois mun luota ja kun Manu sitten meni kaukana maahan heitin tälle pallon palkaksi. Tämä siis sujui (mutta varmaan vain siksi, että oli remmi estämässä Manun tulemista minun luokseni). Loppuun Manullekin pentuluoksetulo. Hirmu kova ja vauhdikas pentuluoksetulo. Jee! Ja koska herralla pysyi sama vire kokoajan emme tahtoneet että se pääsee missään vaiheessa tipahtamaan niin lopetimme pojan treenaamisen tähän.

Katsoimme Oonan kanssa vielä noudon loppuun. Haalin siis eri suunnista vinkkejä kapulan pureskelun ehkäisemiseksi. No, ensin näytin meidän noudon kokonaisuutena. Ja mitä? Oona ei pureskellut kapulaa, ei ollenkaan!! Ei siis edes pientä maistelua kapulasta. Ei muuta kuin uudestaan, joskos nyt. Eikä vieläkään vaan Oona kantoi kapulan todella nätisti ja varovasti. Ei siis puututtu siihen ongelmaan, mutta onneksi kasvattaja huomasi liikkeessä toisen osan jota voisi kehittää, eli siis luoksetulon vauhdin. Teimme liikettä niin, että kun koira palaa kapulan kanssa niin jossain vaiheessa heitän pallon taakseni ja vapautan koiran sinne. Tämä kyllä joo toimi hienosti, saimme Oonalle nopeutta palaamiseen. Mutta. Oonalle tuli hirveä pulma; kun pallo lensi juoksi Oona sen perään kapula suussa. Kävi katsomassa minne pallo meni ja palasi palauttamaan kapulan minulle. Kaikki tämä siis niin ettei kertaakaan irroittanut otetta kapulasta (mutta eipä kyllä taaskaan pureskellut kapulaa). Mutta tämä toimi kyllä palaamisen vauhdin saamiseen.

Lopputunnelmat treeneistä; aivan mahtavat! Olin ylpeä molemmista koiristani. Kenttä oli vieras eikä se haitannut Oonan keskittymistä tekemiseen vaan Oona teki liikkeet paljon paremmin kuin aikoihin omallakaan kentällä. Ja sitten se, että Manu pystyi keskittymään samalla tavalla vieraalla kentällä kuin omalla kentällä, ei mennyt ollenkaan hajujen perässä. Manu leikki vieraalla kentällä ja molemmille koirille jäi kiva fiilis treeneistä, molemmilla oli vire kohdillaan ja molemmilla oli hauskaa. Seuraavan kerran kylläkin kun juttelen jonkun kanssa Oonasta pidän huolen ettei kyseinen koira ole kuuloetäisyydellä, jotta se näyttäisi toisillekin ne heikkoutensa.

Oona äitinsä kanssa

Manu sekä Aluna-äiti

  
Seuraavaksi hemmottelimme meitä ihmisiä ja lähdimme syömään, matkalla kävimme myös moikkaamassa isoisoäitiä (vai miten se nyt meni), hän totesi Manun olevan kovastikin äitinsä näköinen, mutta totta, mun mielestä noi molemmat koirat ovat tulleet paljonkin Alunaan.

Illalla vielä ennen paluuta Espooseen kävimme lenkittämässä koirat. Ja vau kuinka Manulla oli hauskaa siskonsa kanssa. Manunkin jalka tosiaan oli nyt jo siinä kunnossa, että uskalsin päästää sen juoksemaan tuollaiselle aukealle paikalle. Paluumatkalla ei näkynyt enää koirien päitä takakontista... ;)

Olipas todella mukava päivä. Parempi keli kun olisi ollut niin olisi kauemmin viihtynyt ulkosalla, mutta kun tasaisin väliajoin satoi vettä niin ei sitä kauheen kauaa pihalla viitsinyt olla. Alista, Manun isästä, oli kasvanut aivan upea herra. Suuri jättiläismäinen sylikoira. Todella hieno siis. Harmittaa, miksi en ottanut kuvia? Alista ei nyt valitettavasti yhtään kuvaa. Mutta kiitoksia Taina päivästä, seuraavalla kerralla palailemme tosiaan pentuasioissa ;)